7. kesäkuuta 2015

Syliin mustan maan

Tässä tulee teksti, jota en toivonut joutavani kirjoittamaan. En vielä, en milloinkaan. Tämä on päässäni törmäilevä teksti etsimässä ulospääsyä.

Karski on poissa. Viiden vuoden ja vajaan viiden kuukauden iässä. Hautasin sen perjantaina, kesäkuun viidentenä päivänä. 

Se joi paljon viimeiset pari kuukautta, lenkillä se suoritti pakolliset kusipaskat ja istui lopun aikaa, joskus innostuen kuitenkin kaivamaan. Sisällä se viihtyi harvoin kevään mittaan; se lähti ensimmäisenä aamulla ulos ja tuli viimeisenä yön selässä sisälle, jos tulikaan. Se nukkui enää noin joka toisen yön tuvassa. Ruutin se kurmootti kerran päivässä, mutta suurimman osan ajasta se makoili omalla paikallaan pihassa muitten touhutessa. Vein sen lääkäriin siilin kanssa tappelussa turmeltuneen silmän takia ja vaadin samalla verikokeita.

Verenkuvassa Kairan puna- ja valkosolut olivat määrältään ja tilavuudeltaan alhaalla, trombosiitit alakanttiin ja juomisestaan huolimatta puutetta nesteestä, Proteiini ja albumiini keikkuivat alarajoilla, mutta glukoosi eli sokeri korkealla! Hieno homma, maanantaikappale-Karskini taas.. Minä olen ajat sitten sanonut, että jos tämän koiran kohdalla tulee enää yhtään lisätutkimus-, erityisruokavalio- ja lääkitysvaatimuksia lisää, menee se monttuun.

Tuon kyseisen perjantain aamuna se heräsi sisältä, mutta ei lähtenyt enää lainkaan lenkille, nosti vain päätään hölmistyneen näköisenä palattuani pihalta Ruutin ja Kiusan kanssa. Lääkkeensä se otti kiltisti ja ruoka maittoi. Ottaessani silmätippaputelin käteeni se paljasti mulle hampaansa: häntä ei sörkitä enää. Irvisti ihan kunnolla ja siinä samassa Kiusa hyökkäsi siihen kiinni. Jotenkin minua ei yhtään yllättänyt Kiusan käytös, vaikken edes tajua mistä se siihen tupsahti. Kiusasta alkoi näkyä Karskin pomottamisyrityksiä samaa tahtia mitä Kaira väsähti. Tämä jäi kuitenkin näitten väliseksi ainoaksi yhteenotoksi. Minä sain siinä rytäkässä käteeni Karskin hampaan reiät, mustelmat ja kolmesta sormesta palat nahkaa irti. Koiriin ei tullut naarmuakaan.

Pentu-Ruttua ja Karskia sai aikanaan erotella pariin otteeseen, mutta Kaira ei ole koskaan ollut aikeissa purra minua. Joskus nappasin Kairan takapäästä erilleen Ruutista, niin se katsoi sillai "ai sinä" ilman agressiivisuuden häivääkään, vaikka oli kiihtyneessä tilassa. Nyt sillä oli ihan säästelemätön meininki. Mielessä ehti käydä josko tässä murtuu sormet. Hauska, miten oma pää pysyy täysin selkeänä ja ajatukset kirkkaana tuollasessa.


sua joudun kantamaan

Karskin lopettamisesta tein Karskin näköisen. Kävin syöttämässä sille kädestä kultakinkkua (ainakn se viimein sai syödä pitämäänsä possua!), sen lempi-ihminen tuli, rapsutteli sitä, jatkoi leikkeleen syöttämistä ja ampui pistoolilla kaksi laukausta päähän. Karski lähti omalla pihan vartiointipaikallaan ja voinpa sanoa, että ainoat sen elämän ihmiset ympärillään. Se ei piitannut muista. En olisi voinut kuvitella raahaavani sitä kuonokoppa naamassa inhoamaansa eläinlääkärin toimenpidekoppiin vieraan ja pelottavan ihmisen piikitettäväksi.

Päästin Ruutin ja Kiusan ulos katsomaan elotonta Karskia. Veren hajua aristeleva Ruuti kiersi sen epäröivän näköisenä, Kiusa ei tuumannut oikein mitään ja jatkoi normaalia hyppelyään saaden Ruutinkin ilonpitoon. 

Karskin kantamiseen kaivamaani kuoppaan tarvittin kaksi. Minä kannattelin peräpäätä sen pissan valuessa kengilleni. Niin kliseiseltä kuin kuulostaakin, se näytti montussaan ihan nukkuvalta. Joskin jotenkin pieneltä. Ja kummalta verisen päänsä kanssa. Sellaisena minä sen näen tällä hetkellä, kun se puskee mieleen. Voi olla, että kuvan haihtuminen vie aikansa. 
Tähän kirjoitukseen ei tule yhtään kuvaa, koska en vielä pysty niitä valikoimaan.


mutta minä sinua vaan

Aina sanotaan, että tunne koirasi. Minä voin rehellisesti sanoa, että tämän tytön vinkeet jäi minulle osittain arvoitukseksi. Esimerkiksi tämä Kiusan hyväksyminen porukkaan ilman purinoita. Se oli kertakaikkiaan ihastuttavaa Kairalta!

Se voitti paljon pentuiän arasteluaan aikuistuttuaan ja osin Ruutin ansiosta. Kaira oli pehmeämpi kuin Ruuti, sen on sanonut kouluttajakin. En tiedä paljonko Karskin laiskuudesta ja vaihtelevasta käytöksestä oli laitettavissa terveyden piikkiin, paljonko perittyjen ominaisuuksien ja paljonko minun. Olisin kai voinut tehdä tuhat asiaa toisin. Ehkä se oli väärällä ihmisellä?

En tiedä, kauanko menee kunnes syyllisyyden kaiut lopettavat lausuntonsa. Äänet päässä, jotka kyseenalaistavat olinko koirani arvoinen, miksen tehnyt enemmän, miksen lähtenyt lääkitsemään, miksi en osannut ja tehnyt toisin.

Karski oli minun kaunein koira, ja minulle rakas. Tutustuttuani  Ruutiin ja Kiusaan sekä Teemun Chihiin ja Rikiin lähemmin, voin kuitenkin sanoa että se ei ollut pelkästään hyvä koira. Siinä oli jotain, mistä ei saanut otetta, jotain kesyttämätöntä. Ehkä siinä oli jotain nurinkurin


Karski Käänteentekijä

Olen entistä tyytyväisempi tuohon kennelnimivalintaani nyt. Karskin pääkuvasta tulee myös nimeen liitettävä logo, joka julkaistakoon täällä myöhemmin. 

Karskin saapuminen oli itselle sellainen käänteentekevä juttu, joka suisti elämän ihan uusille urille. Eikä mikään yksittäinen asia ole opettanut minulle yhtä paljon elämästä, itsestäni ja koirista kuin Kaira viidessä vuodessa. Mutta mihin pystyin tuon viiden vuoden koulutuksen päätteeksi? Päättämään sen kohtalosta, kantamaan sen hautaansa, luopumaan ja luovuttamaan. Ei ole kovin hyvä olla. Vielä. 

Yhtäkaikki, lopussa seisoo
KIITOS, Kairalleni.

4 kommenttia:

  1. Itku tuli, ei voi mitään. Mulle on heikkoina hetkinä sanottu että parempaa äitiä lapsillesi ei voi kuvitella ja että arvosta enemmän itseäsi siitä kaikesta mitä lasten hyväksi teet kun oon epäilly osaamistani ja taitojani olla hyvä vanhempi. Sanon nämä samat lohdutukseksi nyt myös sulle; kukaan muu ei olisi ollu yhtä hyvä Kairalle kun sä, loppuun asti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hilkka, vaikken vielä jaksa tuosta vakuuttua. Mutta ainakin on vielä mahdollisuus parantaa Kiusan ja Ruutin kohdalla. Tai olla toistamatta samoja virheitä.

      Oon kyllä saanut paljon osanottoja ja kauniita sanoja tämän tekstin lukeneilta, tuntemattomiltakin. Melkein aina saanut uudestaan itkeä, mutta elämä voittaa. Ei kai suru pidä kuin surra, että matka voi jatkua :)

      Poista
  2. Hei!

    Osanottoni Kairan johdosta. Kyllä tuli niin paha mieli sun puolesta, ittellä kun kävi vähä samallalailla muutama vuosi sitte. Syyllisyyttä on turha kantaa mukanaan, vaikka tiänkin, että son helpommin sanottu, kuin tehty. Anna ajan kulua, jossain vaihees valkenee minkäverran hommia on eläimensä eteen tehny ja tietää että oli oikea päätös päästää toinen pois täältä. Päätös ei oo ikinä helppo, mutta toisinaan ainut ja oikea.

    On pitäny ennemminkin jo käydä kommentoomas tää, mutten tiä mihin ihmeeseen tää aika aina menee... Mulla jäi alkukevään näyttelykäynnit haaveen tasolle. Nyt ollaan Aimin kanssa menos tuonne Tuuriin mokaalemaan... mutta jostain son alootettava. Syksymmällä oli Seinäjoen ja olikahan se ny Isokyrö jossa toiset. En ny toki ole vielä ilmoittanu Aimia, katotaan ny mitä tuomari siitä meinaa, onko paree antaa kehittyy viel hetken. Ootko sä suuntaamas tänä vuonna minnekkää?

    -Marjo-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos viestistäsi Marjo! Elämäänhän nämä vain kuuluu menetykset ja tunteet syyllisyydestä suruun. Voiton puolella onneksi aletaan olla.

      Tuuriin ollaan tosiaan myös tulossa ja harkitten myös noita syksyn ryhmänäyttelyitä, ainakin toista. Kiusa on aloittanut karvan vaihdon, ei ole ihan naku mutta elokuulla varmasti on!

      Poista